---

HIIHTO ENNEN JA NYT
© Kirsi Alastalo 2019
Taitto: Kirsi Alastalo
Kannen kuvat: Helsingin kaupunginmuseo 
yläkuva: Volker von Bonin / alakuva: Juha Jernvall
Kuvat: Kirsi Alastalo, SA-kuva, Helsingin kaupunginmuseo, 
Lahden kaupunginmuseo, Turun museokeskus, Museovirasto, 
Pixabay, Wikimedia Commons, Wikipedia, Pxhere
ISBN 978-952-69091-2-7 (pdf)
Kirjan voi ladata sivustolta RyhmäRenki.fi
Sisällys
Hiihto ennen ja nyt . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .4
Elintärkeä hiihtotaito  . . . . . . . . . . . . . . . . . .5
Vanhat sukset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .6
Vanhat suksisiteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .8
Vanhat sauvat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .11
Suksien valmistus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .13
Luistoa ja pitoa voiteilla . . . . . . . . . . . . . . 14
Vauhtia ja varallisuutta kilpailuista . . . . .17
Hiihdosta koko kansan harrastus . . . . . 21
Sota suksilla . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .23
Kansanhiihdot ja laturetket . . . . . . . . . . 26
Värikkäät ja keveät sälesukset . . . . . . . .29
Monot jalkaan ja menoksi . . . . . . . . . . . 31
Kilpailumenestystä ja palkintoja . . . . . . 33
Alppilajien iloa ja vauhtia . . . . . . . . . . . .36
Uusia ja perinteisiä tyylejä . . . . . . . . . . .38
Hiihtovarusteet uusiksi . . . . . . . . . . . . . .40
Hyvinvointia yhdessä hiihtäen . . . . . . . 43
Hiihto ennen ja nyt
Jo tuhansia vuosia sitten suomalaiset 
veistivät ensimmäiset sukset.
Kun vesistöt ja polut olivat lumen peitossa, 
paras keino liikkua oli hiihtäminen. 
Puiset sukset kehittyivät 
vuosien kuluessa yhä paremmiksi.
Parhaat suksentekijät ryhtyivät 
tekemään suksia toisillekin.
Puusuksista siirryttiin sälesuksiin 
ja lopulta kestävimmät sukset 
tehtiin muovista sekä lasikuidusta.
Jokaisella meistä on kokemuksia hiihtämisestä.
Joku on hiihtänyt huvin vuoksi,
toinen on hiihtänyt kouluun tai töihin
ja kolmas on kilpaillut tosissaan.
Viimeistään armeijassa metsäsukset 
ja umpihanki ovat tulleet tutuksi. 
Hiihtotaito on auttanut pärjäämään, 
kun suomalaiset ovat puolustaneet maataan.
Lisäksi hiihto on monipuolista liikuntaa,
joka hoitaa sekä mieltä että kehoa.
Vielä nykyään moni suomalainen
laittaa sukset jalkaansa joka talvi.
Hiihtäminen onkin kansanperinne, 
joka yhdistää eri-ikäisiä suomalaisia.
4
Kuva: John Albert Bauer
Hiihtotaito auttoi pohjoisessa asuvia kansoja selviytymään talvella.
Elintärkeä hiihtotaito 
Pohjoisessa asuville kansoille
hiihtäminen oli tärkeä taito. 
Kun kunnollisia teitä ei ollut, 
metsät, pellot, joet ja järvet
olivat luonnollisia kulkureittejä.
Vesistöjä pitkin ihmiset liikkuivat 
kesällä veneillä ja talvella suksilla. 
Käveleminen oli hidasta, 
mutta päivän aikana ehti hiihtää 
kymmeniä kilometrejä. 
Sukset jalassa pääsi myös moniin 
vaikeakulkuisiin paikkoihin – 
upottavat suot olivat jäässä 
ja lumi tasoitti kiviset louhikot.
5
Hiihtotaito auttoi selviytymään.
Metsästäjät hiihtivät saaliin kiinni 
ja tarkastivat ansoja.
Kalastajat hiihtivät hyville kalapaikoille 
ja tekivät reikiä jäähän kalastamista varten.
Miehet hiihtivät sotaretkille 
tai puolustivat kotiseutuaan.
Perheet vaelsivat uusille asuinalueille.
Sukset kiinnitettiin jalkaan 
myös lyhyillä matkoilla, 
kun käytiin naapurissa juttelemassa 
tai toimittamassa asioita.
Suksien merkityksestä kertoo 
myös vanha arvoitus:
Mikä se on,  
joka talvet juoksee,  
kesät makaa?
Vanhat sukset
Kun näemme kuvissa tai museossa 
ikivanhoja suksia, 
meidän on helppo tunnistaa ne suksiksi.
Suksien muoto on säilynyt samankaltaisena 
tuhansien vuosien ajan.
Vanhimmat sukset muistuttivat lumikenkiä.
Ne olivat lyhyitä ja leveitä.
Suksien pohjaan kiinnitettiin turkista. 
Kun hiihtäjä meni alamäkeen ja eteenpäin, 
sileä turkis luisti myötäkarvaan.
6
Kuva: Tiina Rekola / Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto
Lyhyet ja leveät metsäsukset 1800-luvun lopulta
Kun hiihtäjä kiipesi ylämäkeen 
tai potki vauhtia,
turkiksen karvat ottivat vastaan 
ja estivät lipsumisen.
Erilaisia suksimalleja tehtiin tarpeen mukaan.
Varsinkin metsästäjät käyttivät 
kahta eripituista suksea. 
Pitkää suksea kutsuttiin nimellä lyly. 
Sen pohja oli sileä ja liukas,
joten sen varassa liu’uttiin. 
Toisessa jalassa oli lyhyt suksi, 
jolla potkittiin vauhtia. 
Sen nimi oli kalhu tai sivakka. 
Lylyllä ja kalhulla hiihtäminen 
muistutti potkukelkalla kulkemista, 
mutta vain toinen jalka potki vauhtia.
Eriparisia suksia käytettiin yleisesti 
vielä 1700-luvulla,
vaikka yhdellä jalalla potkiminen 
oli raskasta. 
Vähitellen hiihtäjät alkoivat 
potkia vauhtia molemmilla jaloilla. 
Siksi suksista tehtiin yhtä pitkiä 
ja samalla ne pitenivät ja kapenivat. 
7
Kaventaminen sai suksen 
luistamaan paremmin 
ja pidentäminen kasvatti pinta-alaa. 
Pitkä ja kapea suksi ei uponnut hankeen 
isonkaan miehen alla. 
Kuva: Bengt Oberger
Erilaisiin maastoihin 
tehtiin erilaisia suksia, 
joten mallit vaihtelivat 
eri puolilla Suomea. 
Kun hiihdettiin jään pinnalla,
pitkillä suksilla pääsi lujaa,
mutta tiheässä metsässä 
ne olivat hankalat. 
Mitä pidempi suksi oli, 
sen vaikeampaa oli kääntyminen.
Mäkisen maaston nousuissa ja notkoissa 
lyhyet sukset olivat kätevämmät.
Vanhat suksisiteet
Hiihto sujui sukkelasti, 
jos sukset pysyivät 
kunnolla kiinni kengissä.
Vanhimmat suksisiteet 
olivat lenkkejä,
jotka kierrettiin pajun, 
koivun tai katajan oksasta. 
Myöhemmin käytettiin nahkaa.
Lenkkiin pujotettiin lapikkaan 
ylöspäin kaartuva, kippurainen kärki.
Lapikkaat
8
Lenkkiä kutsuttiin nimillä mäystin ja renksu.
Saapas kiinnitettiin irtokippuraan 
ja irtokippura nahkaiseen mäystin-siteeseen.
Kun yhä useammat ihmiset
alkoivat käyttää tavallisia saappaita, 
sukset irtosivat helposti jalasta. 
Ongelma ratkesi, 
kun valmistettiin lapikkaiden 
irtokärkiä eli irtokippuroita. 
Saappaan kärki työnnettiin 
irtokippuran sisään 
ja kiinnitettiin paikalleen 
nahkahihnalla.
Vähitellen metalliset suksisiteet 
korvasivat nahkaiset mäystimet. 
Ensimmäisiä suomalaisia metallisiteitä 
olivat Valto, Voitto ja Rotanloukku.
50-luvun alussa keksittiin Y-side, 
joka pysyi napakasti kiinni. 
9
Kuvat: Kirsi Alastalo
Erilaisia siteitä vasemmalta oikealle: Rotanloukku, Voitto, vaijeriside ja Y-side  
10
Metsästäjä käyttää yhtä sauvaa, jonka päässä on keihään kärki.
Vanhat sauvat
Hiihtäminen onnistuu myös 
ilman sauvoja tai yhdellä sauvalla. 
Varsinkin lyhyitä matkoja hiihdettiin niin, 
että molemmat kädet olivat vapaana.
Yhden sauvan käyttäminen 
oli tavallista vielä 1800-luvulla
ainakin metsästäessä ja sotaretkillä.
Sauvan päässä saattoi olla keihään kärki,
jotta ase oli kädessä valmiina käyttöön. 
Toinen käsi oli vapaana 
tavaroiden kantamista varten.
Kahden sauvan käyttö yleistyi,
kun tyyli tuli tutuksi hiihtokilpailuista.
11
Sauvojen varret tehtiin aluksi puusta, 
yleensä koivusta, kuusesta tai haavasta. 
Puisia sauvoja käytettiin pitkään, 
mutta puun rinnalle tuli 
uusia vaihtoehtoja 1900-luvulla.
Kaukaa etelästä tuotiin
ruokoa, bambua ja rottinkia.
Esimerkiksi bambusauvoja käytettiin 
noin 1970-luvulle asti.
Sauvojen alapään piikki ja rengas 
estivät sauvan uppoamista hankeen. 
Rengas sai nimen sompa. 
Aluksi sauvojen somparenkaat 
veistettiin puisesta kiekosta 
tai kierrettiin notkeasta 
katajan tai koivun oksasta.
Myöhemmin sommat tehtiin usein
rottingista tai ruo’osta
koska ne taipuivat paremmin kuin puu.
Somparengas kiinnitettiin sauvaan 
kahdella nahkahihnalla. 
Sompa lähti usein irti,
joten moni joutui etsimään 
kadonnutta sompaa lumihangesta.
12
Paininpuiden avulla suksen 
kärki taivutettiin kaarevaksi.
Suksien valmistus
Sukset ja sauvat tehtiin pitkään itse 
ja taito siirtyi isältä pojalle. 
Kun työkalut kehittyivät, 
taitavat suksentekijät 
alkoivat tehdä suksia toisillekin. 
Suksipajoja perustettiin 1860-luvulta alkaen.
Sukset tehtiin yleensä koivusta, 
joskus haavasta tai männystä.
Puun valitseminen oli tärkeä vaihe – 
rungon piti olla luja, 
sopivan muotoinen ja oksaton.
Ensin suksen muoto veistettiin puusta kirveellä. 
Suksen kärki taivutettiin kaarevaksi. 
Tätä varten oli oma työväline, 
jota kutsuttiin nimellä paininpuut. 
13
Erilaiset höylät helpottivat suksentekoa.
Höyläämällä suksen muodosta tuli viimeistelty
ja sopivalla höylällä suksen pohjaan 
syntyi tasainen ura, 
joka vähensi lipsumista sivusuuntaan. 
Joskus sukset koristeltiin viivoilla
tai tekijä laittoi niihin 
oman puumerkkinsä.
Lopuksi sukset tervattiin ja paahdettiin. 
Hyvä sukset olivat arvotavaraa.
Niiden hinta saattoi olla 
hyvän lehmän verran. 
Pieniä suksipajoja ja suksiseppiä
oli enimmillään 200 eri puolilla Suomea.
Ensimmäiset suksitehtaat perustettiin
1900-luvun vaihteessa.
Lampinen ja Karhu olivat tärkeimmät 
suksien valmistajat 30-luvun loppuun asti.
Myös Valtosen ja Järvisen suksitehtaiden 
suksia ostettiin paljon.
Luistoa ja pitoa voiteilla
Sukset tarvitsevat voitelua.
Jos suksi ei luista, 
niin alamäessä joutuu 
lykkimään vauhtia sauvoilla 
ja ylämäkeen voi vaikka juosta. 
Kun kunnon voiteita ei ollut, 
puusuksien pohjiin hangattiin 
steariinia kynttilästä. 
14
Suksi luisti, mutta myös lipsui.
Suksia paahdetaan ampumahiihtokilpailua varten vuonna 1942.
Terva ja savu tuoksuivat, 
kun puusuksia voideltiin tervalla
nuotion ääressä kesken matkantekoa.
Joskus tervan sekaan veistettiin kynttilää.
Kuumentaminen sai sukset suoristumaan,
joten suksien kärjet taivutettiin
heti paahtamisen jälkeen.
Kuva: E. J. Viitasalo / SA-kuva
15
Kuva: Kirsi Alastalo
Suksivoiteita ja korkkia voiteen levittämistä varten
Aluksi suksivoiteiden reseptejä 
kehitettiin kotilieden ääressä, 
mutta kauppaankin voiteita tuli
jo 1900-luvun alkupuolella.
Voidepurkeissa oli yleensä numero, 
joka kertoi millaiselle kelille voide sopi. 
Tunnettuja purkkivoiteita olivat
Kiva, Haka, Kas-kas, Vauhti ja Rex. 
Voiteet levisivät tasaisesti, 
kun suksen pohjan kuumensi 
vaikka hellanlevyllä, kaasuliekillä 
tai voiteluraudalla.
Pitovoidetta laitettiin suksen pohjaan, 
jalan kohdalle. 
Levittämiseen käytettiin korkkia, 
riepua tai omaa kämmentä.
16
Kilpailija odottaa lähtömerkkiä vuonna 1900.
Vauhtia ja varallisuutta kilpailuista
Kun teitä rakennettiin lisää, 
hiihtäminen ei ollut enää välttämätöntä.
Varsinkin monet kaupunkilaiset 
unohtivat hiihtotaidon. 
Maaseudulla hiihtäminen oli edelleen tavallista.
Suksilla tehtiin koulumatkat ja kirkkoreissut, 
metsätyöt ja poronhoito.
Kilpaileminen sai koko kansan, 
myös kaupunkilaiset,
innostumaan hiihtämisestä. 
Kuva: Sot.virk. V. Hollming / SA-kuva
17
Sitä mukaa kun rautateitä rakennettiin,
perustettiin kisapaikkoja ja hiihtokeskuksia.
Myös valmiit ladut innostivat hiihtäjiä hangille, 
olihan ladun avaaminen umpihankeen raskasta.
Pieniä ja suuria kilpailuja alettiin järjestää 
1880-luvun vaihteessa eri puolilla Suomea. 
Kuuluisa Oulun Tervahiihto hiihdettiin 
ensimmäisen kerran jo vuonna 1889.
Se on maailman vanhin hiihtotapahtuma, 
joka on järjestetty säännöllisesti.
Ensimmäiset kilpaladut olivat 
jään päällä tai tasaisilla pelloilla, 
joten kilpasukset olivat pitkiä.
Monet suksisepät hiihtivät itsekin kilpaa,
joten halu kehittää 
yhä parempia suksia oli suuri.
Suksinäyttelyissä tutustuttiin 
uusiin suksimalleihin 
ja parhaat sukset palkittiin.
Hiihtokilpailuista sai hienoja palkintoja, 
kuten jauhosäkin tai rahaa. 
Raha houkutteli paljon osallistujia, 
koska palkintosummat vastasivat 
ammattimiehen kuukausipalkkaa. 
1900-luvun alussa rahapalkinnot kiellettiin. 
Suomessa ja ulkomailla korostettiin, 
että urheilua tulisi harrastaa rakkaudesta lajiin. 
Kaikki eivät kielloista välittäneet. 
Menestyneet urheilijat saivat joskus salaa 
rahapalkkioita ruskeassa kirjekuoressa.
18
Kuva: Wikipedia
Juho Ritola kuvattiin studiossa talvista taustaa vasten.
Ensimmäisiä hiihtokuninkaita olivat 
Aappo Luomajoki, Juho Ritola 
ja Juho Aitamurto.
Talontytär Miina Huttunen 
19
oli ensimmäinen hiihtokuningatar.
Alppilan hyppyrimäen mäkiennätys oli 25 metriä.
Myös mäenlaskukilpailut 
toivat jännitystä elämään.
Kilpailuissa oli eniten nuoria miehiä, 
mutta naisiakin osallistui.
Suomen ensimmäinen kunnon mäki 
rakennettiin Helsingin Alppilaan vuonna 1905.
Alppilan mäkiennätys oli noin 25 metriä.
Alkuaikoina hyppääjillä oli sauvat 
tai käsiä pyöriteltiin lennon aikana.
Alas tultiin miten sattui.
Yleisö viihtyi – 
mäenlaskuun suhtauduttiin kuin sirkukseen.
Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917,
Suomelle oli tärkeää osallistua 
ulkomaisiin urheilutapahtumiin.
Kuva: Eino Hankimo / Helsingin Sanomat
20
Näin saatiin kansainvälistä näkyvyyttä.
Salpausselän hiihtojen julisteita eri vuosilta
Suomalaiset halusivat myös oman 
kansainvälisen kilpailutapahtuman 
ja kisapaikaksi valittiin Lahden Salpausselkä. 
Paikan etuja olivat mäkinen maasto, 
pitkät, lumiset talvet ja hyvät liikenneyhteydet. 
Ensimmäiset Salpausselän kisat 
järjestettiin vuonna 1923. 
Isoja kisoja oli myös Puijolla ja Ounasvaaralla.
Hiihdosta koko kansan harrastus
Hiihtämistä mainostettiin 20-luvulta lähtien
terveellisenä harrastuksena ja nautintona,
jotta kaikki suomalaiset lähtisivät ladulle.
”Tahko” Pihkalan ehdotuksesta 
perustettiin Suomen Latu -järjestö. 
Suomen Latu -nimi tarkoitti hiihtämisen 
edistämisen lisäksi uusien latujen aukomista 
kansanurheilulle ilman kilpailua.
21
Kouluhallituksen tavoite oli opettaa 
jokainen suomalainen lapsi hiihtämään.
Koulussa hiihdettiin koko talvi 
ja maaseudulla myös koulumatkat. 
Koulun seinää vasten nojasi 
useita kymmeniä suksia ja sauvoja. 
Välitunneilla hiihdettiin, laskettiin mäkeä 
ja hypättiin hyppyristä. 
Lisäksi 30-luvulla koululaiset saivat hiihtoloman,
koska liian opiskelun pelättiin tekevän 
kasvavista nuorista velttoja ja huonokuntoisia.
Koulussa opittiin laulamaan 
Julius Krohnin Suksimiesten laulu:
Ylös, Suomen pojat nuoret, 
Ulos sukset survaiskaa! 
Lumi peittää laaksot, vuoret, 
Hyv’ on meidän luisuttaa. 
Jalka potkee, 
Suksi notkee 
Sujuilevi sukkelaan.
Piirros: CC0 Rudolf Koivu
22
Armeijan sulkeisissa laitettiin rivit suoriksi.
Sota suksilla
Sotia edeltävän ajan henki 
tiivistyi ”Tahko” Pihkalan lauseessa:
”Suksessa Suomen suoja.”
Hiihtämistä pidettiin tärkeänä taitona 
maanpuolustuksessa,
ja armeijassa kaikki oppivat hiihtämään.
Kun sota alkoi, 
suomalaiset pystyivät liikkumaan sukkelasti, 
piiloutumaan vaikeassa maastossa 
sekä taistelemaan korkeissa kinoksissa 
ja kovassa pakkasessa. 
Kuva: SA-kuva 
23
Kuva: Sot.virk. T. Nousiainen / SA-kuva
Tervattuja ja paahdettuja suksia niputetaan kuljetusta varten. 
Toisen maailmansodan aikana 
suksia ja sauvoja tarvittiin niin paljon, 
että suksisepät palasivat rintamalta 
suksitehtaisiin. 
Vaikka monista raaka-aineista oli pulaa,
suksiin riitti koivua ja sauvoihin pajua.
Sauvojen kädensijojen nahka 
opittiin korvaamaan paperilla.
Siviilien suksia ja sauvoja
kerättiin puolustusvoimien käyttöön,
vaikka kaikki tarvitsivat suksia liikkumiseen.
Polttoaineesta oli pulaa
ja linja-autoja kulki harvemmin.
24
Saranasukset sai taitettua kahtia.
Sotaa varten kehitettiin erikoissuksia.
Kaukopartiomiehet tarvitsivat leveitä suksia, 
joiden kärkeen oli porattu reikä. 
Reikä auttoi yhdistämään suksia toisiinsa, 
ja tarpeen vaatiessa suksista sai 
pulkan tai paarit. 
Armeijan salainen keksintö oli saranasukset. 
Hävittäjälentäjät tarvitsivat sukset
pakkolaskun varalta.
Saranan ansiosta sukset taittuivat kahtia 
ja mahtuivat lentokoneeseen.
Lumipuku oli hiihtäville sotilaille 
tärkeä suojavaruste. 
Äidit, vaimot ja sisaret tekivät pukuja 
valkoisesta lakanakankaasta. 
Myös siviilit käyttivät lumipukua
ja kätkeytyivät näin pommikoneilta. 
25
Rautakankareen hiihtomaja Lahdessa 1960-luvun lopulla
Kansanhiihdot ja laturetket
Jatkosodan jälkeen vuonna 1946
tapahtui jotain merkittävää.
Silloin aloitettiin Kansanhiihdot
ja vietettiin hiihtoviikkoa ensimmäisen kerran.
Tarkoituksena oli, 
että jokainen osallistuja hiihtäisi 
omalla ajallaan viikon aikana.
Tunnuslause oli:
 ”Kaikki terveet kansalaiset suksille  
ja hiihto kansalaistavaksi maassamme!”
Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto
26
Puulaatikossa olevaan vihkoon merkittiin oma hiihtosuoritus.
Kansanhiihto oli suosittua – 
sekä nuoret että vanhat lähtivät ladulle.
Aikuiset saivat kansanhiihtomerkin 
viiden tai kymmenen kilometrin hiihdosta, 
lapsille riitti kolme kilometriä. 
Hiihtosuoritukset merkittiin vihkoihin, 
joita oli laatikoissa latujen varrella.
Vielä 60-luvulla lasten kunnia-asia 
oli kerätä mahdollisimman paljon 
hiihtokilometrejä kansanhiihtokorttiin. 
Saavutuksista kerrottiin anorakkiin 
kiinnitettävillä hiihtomerkeillä. 
Kansanhiihtomerkkejä
Kuvat: Turun museokeskus
27
Laturetkeily alkoi 50-luvulla
ja se kasvatti suosiotaan 
seuraavilla vuosikymmenillä. 
Laturetki on urheilutapahtuma, 
jossa kuntohiihtäjät ja usein myös kilpailijat 
hiihtävät tavallista pidemmän reitin. 
Ensimmäisiä suuria laturetkiä olivat 
Oulun Tervahiihto ja Pirkan hiihto. 
Vuonna 1974 järjestettiin 
Finlandia-hiihto ensimmäisen kerran.
75 kilometrin matkalle lähti noin 1500 hiihtäjää.
Jos kilpailu ei ollut pääasia,
niin laturetken aikana pidettiin taukoja.
Posket punaisina oli ihana 
lämmitellä nuotiolla tai hiihtomajassa
ja nauttia kuppi kuumaa juomaa
sokerisen munkin kanssa. 
Mustikkamehu ja Viri-kaakao maistuivat,
samoin makkarakojun myyjältä ostettu 
tirisevän kuuma makkara.
Myös presidentti Urho Kekkonen 
järjesti hiihtoretkiä, 
joihin osallistui monia päättäjiä.
Kekkonen hiihti ensimmäisenä 
ja määräsi vauhdin.
Hänen takanaan tulevia kutsuttiin 
leikkisästi perässähiihtäjiksi.
Nimitys siirtyi muuhunkin käyttöön.
Perässähiihtäjiksi kutsuttiin myös ihmisiä, 
jotka olivat samaa mieltä kuin Kekkonen.
28
Värikkäät ja keveät sälesukset
Vähitellen elintaso kohosi 
ja kauppoihin tuli uusia, värikkäitä suksia. 
Kun pula-aika ja säännöstely loppuivat, 
suksitehtaiden huippukausi alkoi.
Tähän saakka sukset oli tehty kokopuusta, 
mutta nyt siirryttiin sälesukseen. 
Ohuista puusäleistä liimattu suksi 
oli kevyt ja joustava. 
Materiaalina käytettiin uusia puulajeja, 
kuten sitkeää hikkoria ja kevyttä balsapuuta.
Sukset saivat väriä ja kuvia pintaansa.
Sälesuksea ei tarvinnut tervata kokonaan, 
joten suksien maalaaminen oli mahdollista. 
Suksiin maalattiin vauhdikkaita viivoja 
ja varsinkin lasten suksiin laitettiin siirtokuvia. 
Hiihtäessä oli mukava vilkuilla 
suksen kärkien koristuksia. 
Suosittuja kuvioita olivat olympiarenkaat, 
lumihiutaleet ja suksitehtaiden merkit. 
Monet muistavat Järvisen sälesukset. 
Aikuisten sukset olivat punaruskeat
ja lasten sukset siniset.
Suksen kärjessä oli merkki, 
jossa oli olympiarenkaat ja kirjaimet MM. 
Merkissä oli myös numeroita, 
jotka vaihtuivat joka vuosi.
Numerot kertoivat, kuinka monta 
olympiamitalia ja maailmanmestaruutta 
Järvisen suksilla oli voitettu. 
Lampisen tehtaan
lasten sälesuksen kärki
Järvisen merkki
29
Katkenneet sukset on paikattu pellillä, 
joka on leikattu kahvipurkista.
Sälesukset, kuten puusuksetkin, 
menivät aika helposti poikki. 
Lämpimässä sukset kuivuivat, 
ja pikainen lähtö ladulle kostautui. 
Monien pikkupoikien ilo loppui lyhyeen, 
kun hurja lasku hyppyristä katkaisi suksen. 
Jos suksi meni poikki,
se paikattiin pellinpaloilla ja nauloilla.
Joskus katkenneista suksista 
sahattiin etu- ja takapää pois. 
Näin syntyivät lattarit eli minisukset,
joilla oli hauska luistella vaikka aurattuja 
ja hiekoittamattomia katuja pitkin.
30
Monot jalkaan ja menoksi
50-luvulla metalliset siteet yleistyivät 
ja uusien siteiden kanssa tarvittiin 
uudenlaisia hiihtokenkiä.
Lahtelainen kenkätehdas Mononen
antoi hiihtokengälleen nimen Mono.
Ihmiset alkoivat käyttää sanaa,
ja monosta tuli hiihtokengän yleisnimi.
Nahkaisissa monoissa oli leveä etureuna, 
johon poltettiin tai porattiin 
suksisiteiden tappeja vastaavat reiät. 
Monet lapset toivoivat monoja joulupukilta. 
Lapsille ostettiin reilun kokoisia monoja, 
jotta niissä olisi kasvunvaraa.
Jotta monot sopivat jalkaan,
niiden kärkiin sullottiin sanomalehtiä 
ja jalkoihin laitettiin kahdet villasukat.
Monoja ei käytetty vain hiihtäessä, 
vaan niillä käveltiin myös koulumatkat 
ja muut retket.
Monon pohjaan 
on porattu reiät.
31
Kuva: Juha Jernvall / Helsingin kaupunginmuseo
Hiihtoasuja vuodelta 1958
Käytön jälkeen monojen sisälle 
sullottiin paperitolloja, 
jotta ne kuivuisivat paremmin.
Hiihtomuoti muuttui.
50-luvulla muotia oli anorakki
eli ohut ulkoilutakki, jossa oli huppu.
Monet neuloivat revontulipaitoja, 
joissa oli värikäs ja komea kuviointi. 
Hiihtoasusteet olivat edelleen villaa 
pipoja, lapasia, sukkia ja kaulaliinoja.
60-luvulla oli muodikasta 
käyttää hiihtohousuja.
Hiihtohousut tehtiin usein polyesteristä, 
jota kutsuttiin nimellä teryleeni. 
Housujen lahkeissa oli yleensä lenkki, 
joka kulki jalkapohjan alta.
32
Olympiavoittaja Veikko Hakulinen
Kilpailumenestystä ja palkintoja
Sotien jälkeen suomalaiset hiihtäjät 
menestyivät ulkomailla. 
Menestyksen taustalla ei ollut vain harjoittelu,
vaan myös kova, fyysinen työ.
Kilpahiihtäjät olivat maanviljelijöitä  
ja metsätyömiehiä.
Kilpalatujen kuningas oli ensin 
Veikko Hakulinen ja seuraavaksi 
nimityksen peri Eero Mäntyranta.
Siiri ”Äitee” Rantasen ura lähti nousuun.
50-luvulla alkoi myös suomalaisten 
mäkihyppääjien menestyskausi.
Kuva: Historian kuvakokoelma / Museoviraston kuvakokoelmat
33
Hiihtokisat olivat yhteistä ajanvietettä.
Koululaisliput olivat edullisia 
ja koululaiset kävivät kisoissa yhtenä joukkona. 
Menestyneillä talviurheilijoilla 
oli ihailijoita eli faneja, 
jotka kävivät kisoissa katsomassa 
ihailunsa kohdetta. 
Päättäjät ja vaikuttajat kävivät 
hiihtokisoissa näyttäytymässä.
Kauempaa tulevat kisavieraat yöpyivät 
kisakaupungissa asuvien sukulaisten 
ja tuttavien patjoilla tai sohvilla. 
Myös koulujen tiloja käytettiin majoitukseen. 
Isoja kisoja kuunneltiin radiosta 
tai katsottiin televisiosta. 
Kuuntelijat arvostivat hyviä selostajia, 
joiden ääni välitti tapahtumien lisäksi 
kisapaikan tunnelman. 
Varsinkin Yleisradion urheiluselostajien
Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen 
äänet painuivat mieleen.
Tarinan mukaan Tiilikainen 
oli keskustellut junassa Noposen kanssa, 
kun vaunun perältä oli kuulunut huuto: 
”Sulkekaa se helvetin radio.”
Myös kouluissa kilpailtiin.
Nopeimmat hiihtäjät edustivat koulua 
koulujen välisissä hiihtokisoissa.
Innokkaimmille nuorille järjestettiin 
oma Hopeasompa-kilpailu 
vuodesta 1972 lähtien. 
34
Kuva: Kirsi Alastalo
Palkintolusikoita, lautasia ja pokaaleja
Tavallisia palkintoja olivat 
lusikat, lautaset, mitalit ja pokaalit, 
koska urheilukilpailujen rahapalkinnot 
olivat edelleen kiellettyjä. 
Joskus palkinnoksi sai käyttötavaraa,
kuten tuhkakuppeja, kelloja tai kahvipaketin.
Miesten palkinnot olivat hienompia 
kuin naisten.
60-luvulla ja 70-luvulla palkinnoksi 
saattoi saada kodinkoneita, 
vaikka pesukoneen, television tai stereot. 
Rahapalkkiot palasivat hiihtokilpailuihin 
vasta 80-luvulla.
35
Laskettelijoita rinteessä 80-luvulla
Alppilajien iloa ja vauhtia
Suomalaiset tutustuivat alppihiihtoon
ensimmäistä kertaa 20-luvun lopussa,
kun varakas väki matkusti Lappiin ja ulkomaille
harrastamaan tunturihiihtoa. 
60-luvulla laskettelu tuli jälleen muotiin. 
Yhä useammat kokeilivat lajia 70-luvulla, 
kun eri puolille Suomea 
rakennettiin hiihtokeskuksia. 
Myyntiin tuli edullisia lasketteluvälineitä
ja myös välineiden vuokraus yleistyi.
Laskettelun suosio jatkui 80-luvulla,
ja ensimmäiset lumilautailijat
ilmestyivät rinteisiin.
Kalevi ”Häkä” Häkkinen toi nopeuslaskun 
Suomeen 60-luvulla. 
Kuva: Jorma Poutanen / Historian kuvakokoelma / Museoviraston kuvakokoelmat
36
Nopeuslasku on kaikkein nopein alppilaji.
Sen rata on suora ja jyrkkä, 
ja parhaimmat laskijat saavuttavat 
yli 200 kilometrin tuntinopeuden.
”Häkä” harjoitteli hyvää laskuasentoa 
nopeasti liikkuvalla ralliautolla, 
jonka katolle hänet kiinnitettiin sukset jalassa. 
Harjoittelu kannatti – 
”Häkä” Häkkinen rikkoi maailmanennätyksiä 
useita kertoja ja teki oman ennätyksensä 
vielä 60-vuotiaana. 
Telemark-hiihdosta tuli muotia 90-luvulla.
Perinteinen ja monipuolinen hiihtolaji 
syntyi Norjassa jo 1800-luvulla.
Laji mahdollistaa hiihtämisen, nousemisen, 
laskemisen, käännökset ja hyppäämisen. 
Telemark-sukset kulkevat nopeasti ja kevyesti,
niillä on helppo hallita hypyt ja käännökset. 
Rinteitä voi laskea missä haluaa 
tai lähteä vaellukselle.
Hiihtotyyliin kuuluu vapaus ja hauskanpito.
Tavallisimpia alppilajeja ovat 
syöksylasku ja pujottelu.
Molemmissa lajeissa lasketaan 
jyrkkää rinnettä kovaa vauhtia, 
mutta pujottelussa tehdään 
jyrkempiä mutkia kuin syöksylaskussa.
Näissä lajeissa menestyneitä suomalaisia 
ovat Tanja Poutiainen ja Kalle Palander. 
Perinteisten alppilajien lisäksi 
suomalaiset kilpailevat freestyle-lajeissa, 
joissa tehdään hurjia hyppyjä ja temppuja. 
37
Kuva: Pixabay
Luistelutyylillä pääsee lujaa vauhtia.
Uusia ja perinteisiä tyylejä
80-luvulla perinteisen hiihtotyylin 
rinnalle tuli uusi hiihtotyyli, 
joka sai nimet luistelu ja vapaa tyyli.
Luistelutyylillä pääsi lujaa vauhtia, 
kunhan keli ja varusteet olivat sopivat.
Uusi tyyli vaati leveän radan, 
kovan hangen ja lyhemmät sukset. 
Hiihtäjä eteni sukset harallaan. 
Hiihtokilpailuissa perinteinen
ja vapaa tyyli saivat omat lähtönsä.
Perinteisen tyylin hiihtokuningatar 
oli Marja-Liisa Kirvesniemi.
38
Häntä kutsuttiin ”ikuiseksi epäonnistujaksi”, 
koska hän ei aluksi pärjännyt isoissa kisoissa.
Sitkeys palkittiin, kun ura kääntyi 
komeaan nousuun 80-luvulla. 
Suuri ja sanavalmis perinteisen tyylin mies 
oli Juha Mieto eli ”Mietaan Jussi”.
Mieto sai kuuluisan hopeamitalinsa 
talviolympialaisissa vuonna 1980, 
kun hän hävisi kultamitalin 
yhdellä sekunnin sadasosalla 
15 kilometrin matkalla. 
Tämän jälkeen sekunnin sadasosien 
laskeminen lopetettiin.
Hiihdon lisäksi mäkihypyssä koitti uusi aika.
Suomalaiset mäkihyppääjät 
pääsivät 80-luvulla maailman huipulle.
Lahteen rakennettu muovimäki teki 
ahkerasta harjoittelusta mahdollista.
Suomalaiset jännittivät television äärellä,
kun Jari Puikkonen tai Matti Nykänen 
ponnistivat hyppyrin nokalta lentoon 
ja mitalisijoille.
Jan ”Haarapääsky” Boklöv esitti 
ensimmäistä kertaa yleisölle V-tyylinsä 
Keski-Euroopan mäkiviikoilla vuonna 1987.
Jalat harallaan hän lensi 
pidemmälle kuin muut.
Aluksi Jan Boklöviä verrattiin 
lentävään sammakkoon, 
mutta pian toisetkin hyppääjät 
siirtyivät V-tyyliin.
39
Kuva: Jouko Pukki
Eri-ikäisiä suksia aikajärjestyksessä, vasemmalla vanhoja ja oikealla uusia suksia
Hiihtovarusteet uusiksi
Muovisukset ja lasikuitusukset ilmestyivät 
ensimmäistä kertaa kauppoihin 70-luvulla.
Pienet suksitehtaat eivät pärjänneet kilpailussa, 
koska uusi materiaali vaati uudet koneet. 
Lisäksi suksien myyntiä vähensi se,
että uudet sukset olivat kestäviä. 
Suksitehtaat keksivät ratkaisun pulmaan.
Suksien värit ja kuviot alkoivat muuttua
muodin mukaan joka vuosi.
Pian keksittiinkin sana välineurheilu.
Välineurheilu tarkoittaa urheilua, 
40
jossa tärkeintä ovat hienot ja kalliit välineet.
Uusien suksien ongelma oli voitelu.
Lasikuitusuksi oli liukas 
ja pitovoide kului pohjasta nopeasti.
Suksitehtaat alkoivat kehittää suksia,
joiden pitoalue ei luistanut.
Erilaisia pitopohjia ja pitoteippejä 
testattiin vuosikymmenien ajan.
Joka kelin ihmesuksea ei ole vielä olemassa,
mutta ennen kaikkea perinteisen tyylin sukset 
ovat kehittyneet viime vuosina nopeasti.
Uusia pitopohjasuksia eli nano-suksia
ei tarvitse voidella ollenkaan,
mutta ne on pidettävä puhtaana.
Sukset luistavat hyvin, 
kun lämpömittari on plussan puolella.
Kun lämpötila lähenee nollaa, 
pohja pitää käsitellä jäänestoaineella.
Pakkaskelillä suksen pohja jäätyy 
ja lumi tarttuu helposti kiinni.
Ikivanhojen puusuksien pohjiin 
laitettiin turkista. 
Uusissa karvapohjasuksissa eli skin-suksissa
vanha keksintö on saanut uuden muodon.
Karvapohjasuksissa on 
suksen pohjassa jalan kohdalla, 
lyhytkarvaista kangasta.
Pitovoidetta ei tarvitse käyttää, 
mutta luistovoitelu on tarpeen.
Karvapohjasukset toimivat parhaiten 
pakkasilla ja hyväpohjaisilla 
latukoneella tehdyillä laduilla.
41
Kuva: Pixabay
Nykyaikaiset siteet sopivat kapeille laduille.
Myynnissä on myös lyhyitä 
ja leveitä karvapohjasuksia. 
Niillä voi kävellä kuin lumikengillä, 
mutta myös liukua alamäet.
Muutkin hiihtovarusteet ovat muuttuneet.
Sauvat tehdään nykyään 
hiilikuidusta tai lasikuidusta.
Isosta somparenkaasta on tullut 
pieni levennys sauvan kärkeen.
Vanhat, leveät loukkusiteet 
eivät sovi kapeille laduille.
Nykyisin valitaan ensin hiihtokenkä
ja vasta sen jälkeen kenkään sopiva side. 
Samat sukset eivät sovi kaikille.
Jos aiot hankkia uudet sukset, 
pyydä myyjää auttamaan valinnassa.
Sukset voi myös vuokrata tai lainata, 
jos hiihtää vain silloin tällöin.
42
Kuva: Wille Markkanen / Visit Lakeland
Hyvinvointia yhdessä hiihtäen
Eino Leino kiteytti jo vuonna 1900 
runokirjassaan Hiihtäjän virsiä:
”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, 
kun hanki on hohtava alla.”
Joka kolmas suomalainen 
hiihtää ainakin kerran talvessa.
Se ei ole ihme, 
koska laji tarjoaa monipuolista liikuntaa 
ja ulkoilua luonnon keskellä. 
Perinteinen hiihto rauhalliseen tahtiin 
rasittaa kehoa hellästi. 
Hiihtotapa ja vauhti 
on helppo säätää itselle sopivaksi. 
Niveliin ei kohdistu iskuja, 
joten nivelet eivät kuormitu. 
43
Hiihtoretket tekevät hyvää keholle ja mielelle.
Hiihto tekee hyvää sydämelle 
ja verenkiertoelimistölle. 
Kestävyys ja tasapaino kehittyvät. 
Hiihtoretken yhteydessä 
voi tehdä vaikka sauvajumpan 
keppijumpan ohjeilla.
Pienikin hiihtoretki on elämys,
kun aurinko paistaa, hanki hohtaa 
ja tauolla nautitaan kuumaa mehua.
Vaikka viime hiihtolenkistä olisi aikaa,
nuorena opittu taito palaa ladulla pian.
Jos hiihtotekniikkaa haluaa oppia lisää, 
kannattaa mennä tekniikkakurssille 
tai hiihtokouluun.
Aloittelijalle perinteinen tyyli on helpompi,
mutta moni innokas hiihtäjä valitsee 
pakkasella perinteisen 
ja suojasäällä vapaan tyylin.
Vaikka maa on musta, 
se ei estä hiihtämästä.
Suomessa on useita hiihtoputkia ja tunneleita, 
joista Vuokatin tunneli on auki koko vuoden.
Kuva: Pxhere
44
Kaikki eivät viihdy hoidetuilla laduilla.
Eino Leinon runojen lisäksi monen mieleen 
on painunut Aaro Hellaakosken säe: 
”Tietä käyden tien on vanki. 
Vapaa on vain umpihanki.”
Omien latujen tekijät voivat vaeltaa 
metsiin, korpiin ja tuntureille.
Erävaellukselle on turvallisempaa 
lähteä hyvällä porukalla
ja nauttia yhdessä eläinten tarkkailusta 
sekä vaihtelevasta maisemasta.
Talvesta voi nauttia monin tavoin,
vaikka hiihtäminen ei ole oma juttu. 
Kävelylenkit, potkukelkkailu ja luistelu
saavat punan nousemaan poskille.
Lumesta syntyy linnoja, lumiukkoja ja lyhtyjä.
Pulkkamäet ja napakelkat ilahduttavat 
kaikenikäisiä ja vauhdin hurmaa 
voi kokea myös rekiajelulla.
Nuotio ja nokipannukahvit ovat aina elämys. 
Hiihto virkistää mieltä myös sisätiloissa.
Eri lajeja voi kokeilla videopelien avulla. 
Hiihtomuseossa tai suksimuseossa vierailu
herättää muistoja ja keskustelua.
Historia tulee eläväksi myös perinnehiihdoissa, 
joita järjestetään monilla paikkakunnilla. 
Hiihtäminen onkin kansanperinne, 
josta jokainen meistä voi iloita 
omalla tavallaan. 
45
Lähteet
Hiihdon henkeä -näyttely 2018. 
Näyttelyn tietotaulut.  
Lahden hiihtomuseo.  
www.lahdenmuseot.fi/hiihtomuseo
Hiihto 2018. Metsähallitus.  
http://www.luontoon.fi/hiihto
Jantunen, Tiina. Tummanpuhuvista 
asuista hopeisiin avaruusasuihin.  
www.lahdenmuseot.fi/hiihtomuseo
Karhu, Seppo (toim.) 2002.  
Yhdessä hiihtäen. Suomen Latu ry. 
Edita.
Kempas, Jouko 3.2.2015.  
Nyt kaikki terveet kansalaiset suksille. 
Karjalainen-lehti. www.karjalainen.
fi/mielipiteet/mielipiteet/kolumnit/
item/66702
Kielitoimiston sanakirja.  
www.kielitoimistonsanakirja.fi
Laitinen, Lasse 2017.  
Tiedätkö hiihtoloman historian? 
Ensimmäistä vietettiin vuonna 1934. 
Itä-Savo 31.1. 
Lumipuku. 100 esinettä Suomesta. 
1940. www.100objects.fi/suomi/1940
Nygrén, Helge – Raevuori, Antero – 
Mäki-Kuutti, Tarmo 1983.  
Pitkä latu – Vuosisata suomalaista 
hiihtourheilua. WSOY.
Paasilinna, Arto 1998.  
Hankien tarinoita – Suomalaisen 
hiihdon monituhatvuotinen historia. 
Tietosanoma.
Parviainen, Helena.  
Suksen ja hiihdon alkuperästä.  
www.lahdenmuseot.fi/hiihtomuseo
Poutanen, Markku 2011. Helsingin 
hyppyrimäkihistoria. www.nouseva.
com/index.php?mod=31&recordID=120
Seppovaara, Juhani 2004.  
Muistojen markkinoilla. Otava.
Siukonen, Timo 2016.  
Puusuksia Suomesta. Docendo.
Suomen Latu.  
Kaikki hiihdosta -sivuston artikkelit. 
www.kaikkihiihdosta.fi
Suomen Latu. Meidän tarinamme. 
www.suomenlatu.fi/ota-yhteytta/
tietoa-meista/historiamme.html
Turunen, Markku 2015.  
Pitkä latu – Legenda suksesta. 
Maahenki.
Umpihankihiihto.  
wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/
Umpihankihiihto
Wikipedia. Sanat: hiihto, hiihtosauvat, 
hiihtolajit, Juha Mieto, Kalevi Häkkinen, 
laturetki, Marja-Liisa Kirvesniemi, suksi, 
telemark, talvisota 
Virtapohja, Kalle 2018.  
Kekkonen urheilumiehenä – 
Kilpakenttien Känästä Suomen 
presidentiksi. Docendo.
Vuorio, Jukka 2019.  
Hyvä hiihtosää saapui Helsingin 
seudulle. Helsingin sanomat 12.1.
46
Kuvat
Etusivun yläkuva: CC BY 4.0 Volker von Bonin ja etusivun alakuva:  
CC BY 4.0 Juha Jernvall / Helsingin kaupunginmuseo
Kuva s. 5: CC0 John Albert Bauer / Wikimedia Commons
Kuva s. 7: © Tiina Rekola / Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto
Kuva s. 8: CC BY-SA 4.0 Bengt Oberger / muokkaus Kirsi Alastalo
Kuvat s. 9, 10: Kirsi Alastalo / esine: Loimaan Perinnesuksi
Kuva s. 11: CC0 Alex Fussell ja Mason Jackson / muokkaus Kirsi Alastalo
Kuvat s. 12, 13: Kirsi Alastalo / esine: Loimaan Perinnesuksi
Kuva s. 15: CC BY 4.0 E. J. Viitasalo / SA-kuva
Kuva s. 16: Kirsi Alastalo / esine: Loimaan Perinnesuksi
Kuva s. 17: CC BY 4.0 Sot.virk. V. Hollming / SA-kuva
Kuva s. 19: CC0 Wikipedia
Kuva s. 20: CC0 Eino Hankimo / Helsingin Sanomat
Kuva s. 21: Kirsi Alastalo / esine: Loimaan Perinnesuksi
Kuva s. 22: CC0 Rudolf Koivu
Kuva s. 23: CC BY 4.0 SA-kuva
Kuva s. 24: CC BY 4.0 Sot.virk. T. Nousiainen / SA-kuva
Kuva s. 25: Kirsi Alastalo / esine: Loimaan Perinnesuksi
Kuva s. 26: © Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto 
Kuvat s. 27: © Einari Lehelmä / Lahden kaupunginmuseon  
kuva-arkisto (yläkuva). CC BY-ND 4.0 Turun museokeskus (alakuvat) 
Kuvat s. 29, 30, 31: Kirsi Alastalo / esine: Loimaan Perinnesuksi
Kuva s. 32: CC BY 4.0 Juha Jernvall / Helsingin kaupunginmuseo
Kuva s. 33: CC BY-NC-SA Historian kuvakokoelma / Museoviraston kuvakokoelmat
Kuva s. 35: Kirsi Alastalo / esine: Loimaan Perinnesuksi
Kuva s. 36: CC BY-NC-SA Jorma Poutanen / Historian kuvakokoelma /  
Museoviraston kuvakokoelmat
Kuva s. 38: CC0 Pixabay
Kuva s. 40: Jouko Pukki / esineet Loimaan Perinnesuksi
Kuva s. 42: CC0 Pixabay
Kuva s. 43: CC BY-ND 2.0 Wille Markkanen / Visit Lakeland
Kuva s. 44: CC0 Pxhere
47